Sotilasoikajärjestön historiaa
*Teksti on lainattu Etelä-Kymenlaakson Sotilaspoikien Perinnekilta ry:n verkkosivuilta http://koti.haminetti.net/sotilaspojat

Suojeluskuntien poikasotilaat 1917-1918

Venäjän maaliskuun vallankumous vuonna 1917 syrjäytti keisari Nikolai II:n ja hänen hallintokoneistonsa. Sen seurauksena syrjäytettiin Suomessa santarmilaitos ja sen kanssa yhteistyöhalunsa osoittaneet poliisiviranomaiset. Siitä huolimatta, että tsaarinvallan kaatuminen oli suomalaisten yhteinen ilon ja helpotuksen aihe, erosivat poliittisten ryhmien näkemykset siitä, millaisin keinoin uudessa tilanteessa tulisi toimia.

Marraskuun lopussa 1917 muodostettu Svinhufvudin senaatti, jolla ei ollut tukenaan minkäänlaista järjestysvoimaa, antoi joulukuun 4. päivänä Suomen kansalle suunnatun itsenäisyysjulistuksen. Se velvoitti yksityiset kansalaiset ja viranomaiset ”järkähtämättömästi noudattamalla järjestystä ja täyttämällä isänmaallisen velvollisuutensa ponnistelemaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi…”. Eduskunnan 6.12.1917 hyväksymän itsenäisyysjulistuksen johdonmukaisena seurauksena senaatti esitti 14.12. vaatimuksen noin 40 000 miehen vahvuisen venäläisen sotaväen poistamisesta maasta. Sotilaskomitea virallistettiin hallituksen joukkojen esikunnaksi 7.1.1918 ja tammikuun 13. päivänä eduskunta myönsi porvarillisten puolueiden äänillä senaatin pyytämät valtuudet järjestysvallan luomiseksi Suomeen. Suojeluskunnat julistettiin hallituksen joukoiksi 25. tammikuuta. Vielä samassa kuussa alkoi Suomessa vapaussota. Taistelujen päätyttyä keväällä 1918 asetettiin toukokuussa 1918 komitea laatimaan sääntöjä suojeluskunnille.

Elokuun 2. päivänä 1918 annettiin ensimmäinen asetus suojeluskunnista. Vuoden 1919 päättyessä suojeluskuntalaisia oli 93 300. Piiripäällikön päiväkäskyllä 15.9.1919 suojeluskunnan yhteydessä toiminut pojista ja nuorukaisista muodostettu harjoituskomppania organisoitiin erilliseksi yksiköksi, jota alettiin kutsumaan oravakomppaniaksi.

Poikaosastojen toiminta kaudella 1928-1939

Suojeluskunnasta annettuun lakiin liittyvä asetus vuodelta 1928 sääti, että puolustusministeriö tai yleisesikunta antavat määräyksiä niistä tehtävistä ja toimenpiteistä, joihin suojeluskuntajärjestön on valmistauduttava ja ryhdyttävä maan sotavoimien liikekannallepanoa varten. Liikekannallepanoasetus (suunnitelma), joka tuli voimaan 1.5.1934, velvoitti sotavoimien liikekannallepanossa asevelvollisuusikäiset suojeluskuntien jäsenet astumaan vakinaiseen palvelukseen. Tämä tarkoitti sitä, että suojeluskuntiin jäivät liikekannallepanon tapahduttua ikämiehet, vakinaisesta palveluksesta vapautetut ja poikaosastojen suojeluskuntapojat. Suojeluskuntajärjestön ja suojeluskuntien jäsenmäärä kehittyi vuosien 1930-1938 välillä seuraavasti:

Kolmekymmentäluvulla suojeluskuntapoikatoiminta painottui aluksi poikajohtajiston valmentamiseen tehtäviinsä ja vasta sen jälkeen voitiin ryhtyä kaikkien liittyneiden sotilaspoikien kouluttamiseen.

Suojeluskuntapojat sotaponnisteluissa 1939-1940

Vapaaehtoinen voimin toteutetut linnoitustyöt alkoivat 4.6.1939 ja niitä jatkettiin 8.10.1939 alkaneisiin ylimääräisiin harjoitusiin (YH) saakka. Niihin ehti kaikkiaan osallistua 60 000 miestä ja n. 2500 lottaa 1-3 viikon pituisissa jaksoissa. Ikävaatimusten vuoksi suojeluskuntapojat osallistuivat linnoitustöihin vain vähäisessä määrin. He olivat kuitenkin tukemassa työtä mm. elintarvikkeita ja työvälineitä keräämällä sekä kannatusmerkkejä myymällä. Näin hekin osaltaan olivat rakentamassa kuuluisaksi tullutta talvisodan henkeä.

YH:n aikana kohotettiin maan valmiutta sodan varalta. Puolustusministeriö antoi 26.9.1939 käskyn, jossa määritettiin kotijoukkojen asema sotilaallisen maanpuolustuksen osana. Käskyn mukaan suojeluskuntain päälliköstä tulee kotijoukkojen päällikkö. Kotijoukot koostuvat suojeluskuntajärjestöstä sekä kotitäydennysjoukoista, jotka alistetaan kotijoukkojen päällikölle. Sotilaspojat osallistuivat eri tavoin valmiuden kohottamiseen. Kotijoukkojen komentaja kenraaliluutnantti Lauri Malmberg antoi käskyn suojeluskuntapiireille tarvittavien varusteiden, materiaalin ja varojen keräämisestä. Kerääjinä käytettiin suojeluskuntapoikia ja keräyksen tuloksena kenttäarmeija sai linnoittamis- ja kenttämajoitusvälineistöä seuraavasti:

29 000 kirvestä, 12 000 piilua, 15 000 halkosahaa, 15 000 rautakankea, 10 000 lumilapiota, 7 630 000 kiloa piikkilankaa, 280 000 kiloa nauloja, 100 000 vitsaskimppua, 8 000 myrskylyhtyä, 1 200 Petromax-valaisinta ja 180 petrolikaminaa.

Joukoille piti kerätä myös valjaita ja hiihtovälineitä, koska niitäkään ei ollut tarvetta vastaavasti. Rintamalle saatiin toimitetuksi kaikkiaan 50 000 ”Molotovin cocktailiksi” ristittyä polttopulloa, joiden keräämiseen suojeluskuntapojat osallistuivat. Keräysartikkeleita olivat myös mm. vaatteet, ruoka-astiat ja pelti- ja metallitavarat.

Liikekannallepano keskeytti suojeluskuntaosastojen tavanomaisen koulutus- ja muun toiminnan. Kuitenkin esim. Helsingissä järjestettiin opetustilaisuuksia, joissa suojeluskuntapoikia perehdytettiin lähetti- ja väestönsuojelutehtäviin.

Kotijoukkojen Esikunnan toimistopäällikkö kapteeni Lauri Pihkala kokosi partiolais- ja muita järjestöjä yhteen Suomen Poikain (SP) tilapäisjärjestöksi maanpuolustuksen tukemiseksi.

Talvisodan aikana eri palveluspaikoissa ja –tehtävissä toimi poikia seuraavasti.

Välirauhan aikainen poikatoiminta

Suomen Pojat tilapäisjärjestön toiminta hiipui vähitellen. Moskovan rauhansopimuksen mukaisissa alueluovutuksissa suurin osa Viipurin ja Sortavalan suojeluskuntapiirien alueista jäi uuden rajan taakse. Myös Kymenlaakson Suojeluskuntapiiri ja Nylands Södra Skyddskårsdistrikt menettivät kumpikin osan alueestaan. Kaikkiaan 62:en luovutetuilla alueilla sijainneen suojeluskunnan toiminta päättyi.

Sotilaallista aluejakoa uusittiin jakamalla maa 16 sotilaslääniin ja nämä edelleen 34 suojeluskuntapiiriin. Vuoden 1940 lopussa 567 suojeluskunnassa toimivia poikaosastoja ja kyläosastoja oli yhteensä 1 889. Täysin aukoton ei suojeluskuntapoikatoimintakenttä kuitenkaan ollut, sillä 86 suojeluskunnassa ei edelleenkään ollut poikaosastoa.

Suojeluskuntajohdon ajatukset poikatoimintasektorin eriyttämisestä varsinaisesta suojeluskuntatoiminnasta oman päätoimisen johdon alaiseksi työkentäkseen alkoivat itää. Samalla luotiin pohja poikien oman maanpuolustusjärjestön synnyttämiselle suojeluskuntajärjestön kylkeen.

Sotilaspoikajärjestön synty ja toiminta sotavuosina 1941-1944

Lyhyt ja kiihkeä talvisodan aika oli koonnut kaikki kansalaisemme tärkeimmän yhteisen asian – maanpuolustuksen taakse. Vaikka kolmasosa mahtavan puna-armeijan joukoista oli keskitetty Suomea valtaamaan, ei armeijamme puolustus eikä kotirintaman henkinen kestävyys ollut murtunut. Vuoden 1940 Moskovan rauhansopimus miellettiin yleisesti epäoikeudenmukaiseksi sanelu- ja pakkorauhaksi.

Vuoden 1941 helmikuun 1. päivänä Suojeluskuntain Yliesikunta perusti koulutusosastonsa kokoonpanoon erityisen poikatyötä ohjaavan toimiston, jonka toimistopäälliköksi nimitettiin everstiluutnantti Armas Ruusuvuori. Vuoden 1941 helmikuun 28. annetun suojeluskunta-asetuksen pohjalta ryhdyttiin suojeluskuntajärjestössä harjoittamaan entistä tärkeämmäksi miellettyä poikatoimintaa.

Suojeluskunnan poikajärjestöjen nimikysymys tuli esille elokuussa 1941, jolloin suojeluskuntapojille tarkoitetun lehden nimeksi päätettiin eri vaihtoehdoista lopulta valita ”Sotilaspoika”. Jatkosodan kestettyä vajaan kolme kuukautta antoi kenraaliluutnantti Malmberg 17. syyskuuta 1941 päiväkäskyn, joka vahvisti käyttöönotettavaksi sotilaspoika-nimen.

Sotilaspoikajärjestön jäsenmäärän kehittyminen

Suojeluskuntapoikatoiminnan ohjesäännön tultua voimaan kesällä 1941 voitiin jäseniksi ottaa 10 vuotta täyttäneet pojat. Sotilaspoikien kokonaismäärästä on suojeluskuntajärjestön vuosikertomuksissa tiedot ainoastaan vuosilta 1942 ja 1943.

Poikakomentaja everstiluutnantti Armas Ruusuvuori antoi 30. huhtikuuta 1942 alaisilleen tehtävän selvittää, miten suojelukuntapiirien kirjoissa olevat jäsenet sijoittuvat viiteen eri sosiaaliryhmään kotitaustan mukaan. Saatujen vastausten mukaan tehdyn yhteenvedon perusteella jakauma muodostui seuraavaksi:

Jatkosodan aikana sotilaspoikajärjestö koulutti sotilaspoikia erilaisiin maanpuolustukseen liittyviin tehtäviin. Tärkeän osan koulutuksesta muodostivat ryhmänjohtajakurssit sekä harjoitus- ja leiripäivät. Myöskin kilpailutoiminta kuului osana koulutukseen. Myös sodan aikana järjestettiin juhlatilaisuuksia, joihin sotilaspojat osallistuivat.

Sotilaspojat toimivat pääasiassa kotitilojensa töissä, mutta kodin ulkopuolisiin töihin osallistui kymmeniä tuhansia poikia. Sotilaallisissa maanpuolustustehtävissä sotilaspojat toimivat mm. kenttäarmeijan yksiköissä, kotijoukoissa, koulutuskeskuksissa ja ilmasuojelujoukoissa, lähetteinä kotialueella, ilma- ja palovartiotehtävissä, vartiotehtävissä, vapaaehtoisina ilmatorjuntayksiköissä ja merivoimissa, sekä muissa sotilaallisluontoisissa tehtävissä. Lisäksi sotilaspojat osallistuivat ja toimeenpanivat erilaisia keräyksiä ja talkootapahtumia.

Sotilaspoikajärjestön viimeiset vaiheet

Vuoden 1944 alkupuolelta lähtien tavanomainen sotilaspoikatoiminta häiriytyi pahasti. Helsingin suurpommitusten johdosta Kotijoukkojen Esikunta hajasijoitettiin ja sen sotilaspoikatoiminta siirrettiin Hämeenlinnaan. Takaisin Helsinkiin sotilaspoikatoimisto siirtyi vasta 18. lokakuuta. Kesän 1944 torjuntataistelut veivät rintamalle kenttäkelpoiset poikaosastojen johtajat, mikä lamaannutti toiminnan lähes kokonaan. Poikaosastojen pääasialliseksi koossapitäväksi toimintamuodoksi jäi laajamittainen työ- ja talkootoiminta.

Välirauhasopimuksen solmimisen jälkeen ei toiminnan elpymiselle ollut edellytyksiä. Ilmatorjunta- ja ilmasuojelutehtävistä kotiutuneet varttuneemmat sotilaspojat eivät olleet valmiit siirtymään aseellisten miesten tehtävistä nuorten sotilaspoikien alijohtajiston tehtäviin, varsinkaan kokoamaan ja elvyttämään lamaantunutta toimintaa. Kotijoukkojen Esikunta kielsi 21. syyskuuta 1944 sotilaspoikapiirejä antamasta toiminnastaan mitään ilmoituksia tai selostuksia sanomalehtiin.

Syyskuun 19. päivänä 1944 solmitun välirauhansopimuksen 21. artiklan mukaan ”Suomi sitoutui hajottamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt, jotka harjoittivat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä politiikkaa”.

Koska suojeluskuntajärjestön ja varsinkin sotilaspoikajärjestön lakkauttamisesta vallitsi epätietoisuutta, lähetti Kotijoukkojen Esikunta puhelinsanoman kaikille piireille. ”Tehtyjen kyselyjen johdosta tiedotetaan, että suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen koskee myös suojeluskuntien poikaosastoja, Sotilaspoikia.” Puhelinsanomassa mainittiin varusteiden luovutuksista ”vain osastojen omaan kirjanpitoon kuuluvat varusteet saavat jäädä poikien käyttöön työvarusteina, mutta niistä on poistettava sotilaspoikamerkit ja muokattava ne siviilikäyttöön. Lakkia ja nahkavyötä ei saa tällöinkään enää käyttää.”

Sotilaspojat pimennosta päivänvaloon

Sodan jälkeen maanpuolustusasiat eivät juurikaan kiinnostaneet kansalaisia. Sotainvalidien, kaatuneiden omaisten ja sotaorpojen hyväksi toki toimittiin, mutta mielenkiinto pakostakin kohdistui toisaalle. Sotakorvaukset vaativat raskaita ponnistuksia maan taloudelta ja siinä saivat olla mukana kaikki. Tämän lisäksi uuden maan ja varsinkin evakkoon joutuneilla uuden elinympäristön jälleenrakentaminen oli mittava tehtävä.

Kuitenkin monet maanpuolustusjärjestöt, kuten esimerkiksi reserviupseerikerhot, jatkoivat toimintaansa. Vuonna 1959 alkoi ilmestyä VAPAUSSOTURI – lehti, jossa oli myös suojeluskuntien toimintaa käsitteleviä kirjoituksia. Vuonna 1967 ryhdyttiin jakamaan juuri valmistunutta Sinistä ristiä. Näin suojeluskunnatkaan eivät olleet täysin kiellettyä ja vaiettua historiaa. Kuitenkin asioista puhuttiin hieman ”sordino päällä”. Näin entiset suojeluskuntalaiset, jotka olivat osallistuneet sotaan rintamamiehinä, saattoivat osallistua kaikkeen siihen toimintaan, mihin muutkin, suojeluskuntiin kuulumattomat sotaveteraanit.

Mutta entäpä sotilaspojat? Kun heidän järjestönsä loppui suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä, he joutuivat ikään kuin tyhjän päälle. Nuorimmat sotilaspojat suorittivat asepalveluksensa 1950-luvun alussa, vanhemmatkin sotien jälkeen. Sotilaspoikataustasta useimmiten vaiettiin. Kun Pentti Pirhosen ”Suomalaisia sotilaspoikia” ilmestyi, nousi keskusteluihin pitkään huomiotta ollut aihe. Keskusteluissa löytyi sytykkeitä tulevaan perinnetoimintaan. Perinnetoiminta sai voimakkaan sysäyksen Hyrylässä 21.10.1989 järjestetyssä Sotilaspoikien perinnepäivässä.

Sotilaspoikaristin valmistuminen vuonna 1991 johti suojeluskunta- ja sotilaspoikien perinnetyön alkamiseen. Tampereella Finlaysonin palatsissa perustettiin 29.5.1991 Sotilaspoikien Perinnekilta. Sen toiminta-alueena on koko maa. Elokuun alkupäivinä 1992 ilmestyi SOTILASPOIKA, sotilaspoikaristitoimikunnan perinnelehti numero 1/92. Se jaettiin ilmaiseksi sotilaspoikaristien saajille käytettävissä olleiden osoitteiden mukaan. Tampereen Suomalaisella Klubilla perustettiin 25.11.1992 Sotilaspoikien Perinnekiltojen Liitto ry, joka on siitä lähtien monipuolisella toiminnallaan jatkanut sotilaspoikien perinnetoimintaa.

Jouko Soihtu

Lähde: POIKASOTILAISTA SOTILASPOIKIIN Sotilaspoikien Perinneliitto ry, Elja Puranen ISBN 952-91-3761-3

Kirjoituksen asiasisällön ovat tarkastaneet eversti Ilmari Hurmerinta Elimäeltä, lääkintäeverstiluutnatti Kari Niemi Hämeenlinnasta sekä Perinneliiton puheenjohtaja Atte Kaskari.